Kuukauden esine - Elokuu 2019

Kotitekoiset leikkikalut ovat olleet tärkeä osa suomalaislasten elämää aina 1900-luvun alkupuolelle asti. Ostolelut olivat pitkään harvinaisia ja vain varakkaimpien perheiden ulottuvilla. Vanhoja, kotitekoisia leikkikaluja on kuitenkin säilynyt suhteellisen vähän, sille yleensä ne leikittiin loppuun eikä niillä toisaalta nähty olevan ostolelun kaltaista arvoa.

Kotimainen leikkikalujen valmistus alkoi kotiteollisesti ja pienissä yrityksissä pitkin 1800-lukua. Varsinaisen kaupallisen leikkikaluvalmistuksen katsotaan Suomessa alkaneen 1800-luvun puolivälissä. Vaikka kotimaista leikkikaluvalmistusta pyrittiin tukemaan osana kotimaisen teollisuuden edistämistä, tuotiin myynnissä olleet lelut vielä pitkään ulkomailta, etenkin Saksasta ja Venäjältä.

Puu oli pitkään suomalaisten leikkikalujen tyypillisin materiaali, sillä se oli helposti saatavilla varallisuudesta riippumatta. Kotitekoisissa leluissa osattiin hyödyntää puulajien erilaista kovuutta, vaihtelevia muotoja ja oksaisuutta.

Leikkikalut pyrkivät jäljittelemään lasten omaa elinpiiriä ja niinpä puiset eläimet ovat olleet etenkin maaseudun lapsille tuttuja ystäviä. Hevoslelujen suosio kertoo hevosen korvaamattomasta roolista ihmisen elämässä niin kulkuneuvona, työtoverina kuin matkakumppaninakin. Puiset leikkihevoset kuuluvat vanhimpien säilyneiden leikkikalujen joukkoon, ja niillä on takanaan tuhansien vuosien historia eri puolilla maailmaa. Euroopan ohella niitä on tavattu ainakin Persiassa, Kiinassa ja Egyptissä. Keskiajan eurooppalaiset hevosleikkikalut, mm. jo tuolloin suositut keppihevoset, esiintyvät aikakautensa kuvituksissa. Nahalla päällystetyistä puuhevosista on säilynyt maininta jo vuodelta 1591. Myös keinuhevoset tunnettiin jo 1500-luvulla.

Kansallismuseon kansatieteellisissä kokoelmissa vanhin päivätty puuhevonen ajoittuu vuoteen 1823. Tieto hevosen alkuperäisestä omistajasta on valitettavasti kadonnut historian hämärään. Hänestä kertovat enää vain hevosen kylkeen kaiverretut nimikirjaimet TJ – vai viitanneeko kaiverrus kenties tekijään? Hevosen on museon kokoelmiin lahjoittanut maanviljelijä Viljo Jussila vuonna 1933 Vähänkyrön Tapoilan kylästä.

Tämä lähes 200-vuotias, monenlaisia aikoja nähnyt ja häntänsä ajan saatossa menettänyt hevonen seisoo edelleen tukevasti puisella jalaksellaan. Valmistusajankohdasta kertoo jalaksen pohjassa oleva kaiverrettu vuosiluku 1823. Etuosastaan kaareva jalas, jonka kärjessä on reikä, on mahdollistanut hevosen vetämisen lumessa. Pieni puuhevonen lienee ollut rakas kumppani lumileikeissä, sillä loppuun kulunut jalas on jouduttu uusimaan vanhan mallin mukaan vuonna 1891. Siitä kertoo jalaksen päälle kaiverrettu toinen vuosiluku.

1950-luvulta lähtien muovi syrjäytti nopeasti puun leikkikalujenkin valmistusmateriaalina. Nyt kun kriittinen suhtautuminen muovia kohtaan lisääntyy ja muovin aiheuttamiin ympäristöhaittoihin on alettu havahtua, on myös puulelujen arvostus alkanut uudelleen kasvaa. Puu koetaan materiaalina inhimilliseksi, ajan myötä ikääntyväksi ja kuluvaksi. Vanhoissa puuleluissa on oma erityinen lämpönsä ja ”muistojen maassa koruton leikkikalu on saanut tarujen hevosen siivet”.

Esine ei ole tällä hetkellä esillä.

Raila Kataja

Kirjallisuutta:

Lehto Marja-Liisa 1996. Huwikaluja lapsille. Vanhat suomalaiset lelut. Hämeenlinna.

Pyysalo Katri 2003. Puulelujen patinaa. Nukke- ja pukumuseon julkaisu n:o 40. Tampere. Sitaatti s. 68.