Tyylikkäänä työssä

Suomen kansallismuseon itsenäisyyden ajan kokoelma perustettiin vuonna 2017 tallentamaan ja dokumentoimaan 1900- ja 2000-luvun ilmiöitä. Jatkossa sitä kartutetaan myös uudemmalla lähimenneisyyden esineistöllä, joka aiemmin liitettiin joko kansatieteen tai historian kokoelmiin. IT-kokoelman ensimmäisiä lahjoituksia on sotia ennen työvaatteeksi teetetty leninki. Hauska yhteensattuma kokoelman kannalta on, että leningin omistaja on syntynyt 100 vuotta ennen uuden kokoelman perustamista ja oli lahjoitushetkellä siis yhtä vanha kuin itsenäinen Suomi.

Historian kokoelmaan on tallentunut etenkin sen vanhimpaan osaan pääsääntöisesti juhlavaatteita. Tämä selittyy luonnollisesti sillä, että tapana oli käyttää arkivaatteet loppuun tai kierrättää ne. Juhlapuvuille sen sijaan oli vähemmän käyttöä, ja siksi niitä on ajan saatossa säilynyt museoitaviksi. IT-kokoelman leninkilahjoitus täydentää oivasti museon naiset ja työelämä -teemaan soveltuvaa aineistoa sotien väliseltä ajalta.

Naisellinen nainen palasi 1930-luvulla muotimaailmaan poikatytön (la garçonne) tilalle pidentyvine ja yhä useammin kihartuvine hiuksineen, minkä voi hyvin todeta oheisesta ryhmäkuvastakin. Päivällä vyötäröään korostava nainen pukeutui kävelypukuun, illalla hän oli vamppi. Oman suomalaisen suunnittelun alkupiirrot vedettiin jo 30-luvulla, salonkimuoti kukoisti. Maalaistalon poika Kaarlo Forsman (s. 1907) opetteli leikkuu- ja ompelutaitoja Lohjalla sisartensa omistamassa räätälinliikkeessä sekä toimimalla modistina 21-vuotiaana Lohjalle perustamassaan hattuliikkeessä. Salon Forsmanin hän toteutti Helsinkiin vuonna 1937 Lohjan hattuliikkeen rinnalle. Forsman piti työssään tärkeänä yksilöllisyyttä, tyylikkyyttä ja laatua. Menestyksekäs muotisalonki sulki ovensa 1986.

Toini Kyttälä (naim. Stenius) pääsi ylioppilaaksi 1936 ja opiskeli noin vuoden, minkä jälkeen hän työskenteli kirjanpitäjänä ja kassanhoitajana Lohjan Sähkössä kymmenisen vuotta. Puhelimeen vastattiin aina ensin ruotsiksi. Toinin kertoman mukaan hänelle oli teetetty jo alle kouluikäisenä hattu Forsmanin hattuliikkeessä. Lohjalla Kallen hatut olivat kuulemma hienompia kuin hänen sisartensa tekemät. Toinin perhe käytti Kallen liikettä ja teetti turkislakitkin siellä. Kun Toini sitten tarvitsi sopivaa työpukua, oli tutun tekijän puoleen helppo kääntyä. Pelkkä puhelinsoitto Helsinkiin riitti tilauksen tekemiseksi, koska Toini oli niin normaalikokoinen.

Kaksimittainen vuoriton leninki on ommeltu ohuesta silkkimäisestä kankaasta, jossa tummansinivioletilla pohjalla on pieniä vaaleanpunaisia kuvioita. Päällystaskuja reunustaa hauskasti vaaleanpunainen kreppi. Malli lienee Forsmanin suunnittelema ja materiaali liikkeen kuviosilkkiä tai mahdollisesti jotakin muuntokuitua. Etukappaleet jatkuvat jakkumaisesti lantiolle, halkio suljetaan kangaspäällysteisin napein. Hartialinjaa on korostettu poimuttamalla lyhyet hihat olkasaumaan. Vartalon linjoja myötäilevä malli on saatu aikaan miehustan ja vyötärön sisäänotoin. Selässä väljyyttä luomassa on kolme syvää laskosta, jotka on ylhäältä kiinnitetty hartiakaarrokkeeseen ja alhaalta vyötärösaumaan. Helmaosassa laskokset on ommeltu ylhäältä kiinni ja jätetty alhaalta avoimeksi, mikä helpottaa liikkumista. Vyötäröllä sivuissa olevat vyölenkit kertovat siitä, että pukuun on kuulunut vyö. Ryhmäkuvassa näkyvä kaulus on todennäköisesti ollut samaa kangasta kuin taskujen reunukset.

Toinin puku edustaa Forsmanin tuotannossa vielä vaatimatonta arkimuotia, hänhän vasta aloitteli salonkitoimintaansa 30-luvun lopulla. Hengeltään ja materiaaliltaan se on kuitenkin hyvin lähellä erästä helsinkiläisen Atelier Manonin valmistamaa kesäpukua samoilta ajoilta, jonka on kokoelmiin lahjoittanut pukuhistorian tutkija professori, filosofian tohtori Riitta Pylkkänen. Se on ommeltu mustavalkoisesta kaksipuoleiseksi kudotusta ranskalaisesta silkkikankaasta, jossa on marjaoksia kuvioina. Niukkalinjainen puku käsittää lyhythihaisen, vyöllisen jakun ja hameen. Kankaan vaaleaa puolta on käytetty kauluksessa luomaan eloisuutta muutoin tummaan kokonaisuuteen.

Vetoketju mainitaan usein 30-luvun keksintönä, mutta se patentoitiin jo vuosisadan alussa Yhdysvalloissa. Hameiden ja leninkien sivuhalkioissa vetoketju oli kuitenkin vielä harvinainen. Sitä käytettiin kyllä muuten pukineissa kuten kukkaroissa, taskuissa ja jopa housuissa. Kummassakaan yllä mainituista leningeistä ei ole vetoketjua.

Pukumallit olivat 30-luvulla vaihtelevia ja yksityiskohdin kuorrutettuja. Romanttinen leikittely syntyi kukkakuosein, leikkauksin, erilaisin vöin ja napein sekä harkituin väriyhdistelmin. Olkapäihin saatiin korostusta mm. poimutetuilla puhvihihoilla tai olkaliehukkeilla ja ennen muuta olkatoppauksilla. Myös Toinin työvaate heijastelee näitä ajan ilmiöitä kaikessa vaatimattomuudessaan. Leikki loppui kuitenkin aikanaan, kun sota pakotti muodin asiallisuuden rajoihin. ’Hyvin puettu virkanainen’ oli itse asiassa ollut pohdinnan aiheena naistenlehtien palstoilla jo edellisellä vuosikymmenellä, niin että ennen sotaa monet liikkeet ja pankit ehtivätkin teettää henkilökunnalleen yhtenäisiä työpukuja.

Outi Flander

Linkki:

Lahti Satu 2010. Ateljeevaatteen valmistuksen työtavat Salon Kaarlo Forsmanin tuotannossa. Tutkielma, Käsityötiede, Helsingin yliopisto. Lue tästä.